Noin kolme varttia aikaa ennen Paljastavia valheita. Sopivasti, että ehdin kirjoittaa oman tarinani.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Ainahan minua on kiusattu sen takia, miltä näytän. Eskarissa ilkuttiin, koska hiukseni ovat luonnostaan blondit, kulmakarvat tummanruskeat ja sormeni hipoivat polviani vaikka seisoinkin ihan suorassa. Ja osasin lukea, opettelin itse. Tarhantädit kuiskivat äidilleni, ettei minua kannattaisi laittaa ns. normaalien lasten luokalle, sillä kärsin pahasta hahmotushäiriöstä, enkä tod.näk. pärjäisi siellä. Pärjäsin kuitenkin. Ne sanoivat myös, ettei lukio tulisi koskaan olemaan minun paikkani, sillä tuon häiriön takia minä+hyvät arvosanat yo-kokeista on mahdoton yhtälö. Se saattoi olla tottakin, en tiedä, en ole vielä saanut ensimmäisen yo:n arvosanoja (tuntuu tosin, että feilasin).
Kun olin seitsemän, täti alkoi vihjailla jotain juoksulenkeistä ja liiallisesta herkuttelusta. Myönnän, olin hemmetinmoinen kermaperse tuolloin (olen oikeastaan yhä, jos annan itselleni tilaisuuden). Tulin hirveän tietoiseksi omasta kehostani, vedin vatsaa sisään niin että lihakset kramppasivat yöllä ja itkin syödessäni. En silti laihduttanut, sillä sairastuin hypoglykemiaan, joka vaati kunnon syömistä ja tasaisia ateriavälejä. Loppu alakoulu meni siinä samassa, vihasin itseäni ja muita, enimmäkseen itseäni.
Seiskaa edeltävänä keväänä kaksi tuntia nukkumaanmenoaikani jälkeen kuuntelin salaa äidin ja isän keskustelua. Isä tunnusti, ettei se osaa olla kanssani samassa huoneessa selvänä, sillä olen tyttö. Aloin vihata itseäni entistä enemmän. Arvosanani laskivat ensin hiukan, sillä tuolloin minulla todettin ekan kerran masennuksen oireita. Esitin koulussa kaikille iloista, hilluin rämäpäisesti ja suurin piirtein tanssin pöydillä, mutta oikeasti halusin vain jäädä ruohonleikkurin alle, hypätä sillalta, kadota, kuolla. Kasin alussa sain ekan paniikkikohtauksen. Sain diapamit, joiden annostusta säännöllisesti lisättiin, sillä edellinen ei tuntunut auttavan. Jäin melko pian koukkuun rauhoittaviin, enkä pystynyt lähtemään kouluun ilman kahta valkoista nappia kielelläni. Kasilla arvosanani nousivat taas, lukuaineiden keskiarvo 9,4 (olisin ollut ysien priimus tuolla tahdilla, mutta elämä kiepautti mukavasti jälleen kerran). Kasin ja ysin välisenä kesänä yritin päästä eroon rauhoittavista, mutta paniikkikohtaukseni muuttuivat rajummiksi, olisivatko olleet vieroitusoireita?
Ysin syksyllä yritin itsemurhaa ekan kerran. Ja melko pian toisen, kolmannen, neljännen... yhteensä 10 kertaa, viimeinen yritys hiukan lukion alun jälkeen. Arvosanani laskivat taas hiukan, minulla todettiin emetofobia, BED, vakava ahdistuneisuus ja lievä masennus tuon paniikkihäiriön lisäksi. Ja perfektionistihan minä olinkin aina ollut, omalla tavallani. Lakkasin soittamasta julkisesti, en esiintynyt. Jos yritin, niin tärisin holtittomasti, en tajunnut nuoteista mitään ja soitin pieleen, pahasti, pahasti pieleen.
Lukion ykköstä edeltävänä kesänä BEDin seuraksi tuli bulimareksia (halleluja, kuvioihin palanneet rauhoittavat), mutta se jäi vain lyhyeksi kokeiluksi, kun heitin rauhoittavani lopullisesti roskikseen. Lääketokkurassa heiluin silti, melko lailla kokonaan ekan vuoden, kiitos kolmiolääkkeiden, joita sain valittamalla helvetillisiä kuukautiskipuja. BED pysyi salarakkaanani, ahmimisennätykseni on roiskeläppä, 1½ litraa cokista (ei muuten ollut light-versiota), ½ litraa jäätelöä, puolet paahtoleipäpussin sisällöstä ja pari kourallista sipsejä vartissa. Yläkoulussa jotkut pojat kisasivat siitä, kuka juo ison pullollisen limskaa nopeiten, olisin voittanut ne kaikki siinä, mutta eihän minun sellaista kuulunut osata. Kuten jo totesin, yritin vikan kerran itsemurhaa syksyllä. Sitten kai luovutin, en kuitenkaan lakannut vihaamasta itseäni.
Lukion kakkosen aikana itsetuntoni parani hiukan, vaikkakin kokeilin ekaa kertaa laihduttamista ja paastoamista, niissä onnistumatta. Keväällä onnistuin esiintymään ekan kerran neljään vuoteen. Yksi poika hyppäsi sillalta alas ja kuoli, olisin halunnut kirota sen hemmetin amatööri-itsemurhaajan (no hei, se jätti viestin) alimpaan helvettiin, ellei se tod.näk. olisi ollut siellä jo. Vanhojen päivän pääsin kiroamaan. Vihasin jokaista sekuntia siitä suosittujen ihmisten koiranäyttelystä.
Lukion kolmonen menossa. Päivässä pyrin syömään noin 1000-1300 kaloria, sillä hypoglykemiaa sairastan edelleen ja olisi aika failed joutua osastolle sen takia, että pyörtyi, kun hupsunohtisyödä. Feilasin enkun kirjoitukset, ihan varmana. Olen huono. Mutta hyvä soittamaan kanteletta (siinä pitää boostata, en halua joutua katsomaan muiden esiintymistä vierestä taas). Lääkkeitä käytän edelleen, pienempiä määriä tosin, enkä lainkaan joka päivä. Jep. Olen huono.
Mutta hyvä soittamaan kanteletta.
